![seppof]()
Seppo Fräntin ja Risto Vahasen nimet eivät ole unohtuneet, vaikka vuoden 1985 jälkeen noin 80 suomalaista on siepattu panttivangeiksi ulkomailla. Joukossa on ollut tavallisten matkailijoiden lisäksi niin työmatkalaisia, YK-sotilaita kuin journalistejakin.
Porukkaan mahtuu myös yksi ”joulupukki”, liikemies, joka oli tutkailemassa Japanin joulupukkimarkkinoita. Tuorein laajalti julkisuutta saanut panttivankitapaus oli Kalevan pariskunnan kaappaus Jemenissä vuosien 2012–13 vaihteessa.
Julkisuutta vaivaksi asti
Fränti ja Vahanen saivat vankeusaikanaan kymmenittäin kirjeitä niin tutuilta kuin aivan tuntemattomiltakin maanmiehiltään. Myötäeläminen lohdutti ja piti elämänuskoa yllä.
Myös toimittajat ottivat yhteyttä sekä panttivankeuden aikana että sen jälkeen. Kun vielä nimikirjoitusten pyytäjiäkin kulki perässä välillä vaivaksi asti, pitikin jo ottaa aikalisä julkisuudesta.
– Nyt voin antaa haastatteluja, mutta vain asiallisissa yhteyksissä. Minulle soiteltiin esimerkiksi Pariisin ja Brysselin terrori-iskuihin liittyen; että miltä tuntuu, tulevatko muistot mieleen? Mitä tuollaiseen voi sanoa, Seppo huokaa.
Kaljalta kaapatuksi
Seppo ja hänen ystävänsä Risto Vahanen lähtivät huhtikuun lopulla vuonna 2000 Kaakkois-Aasiaan. He lensivät Balilta Malesiaan, aikomuksenaan jatkaa Sipadanin saarelle kymmeneksi päiväksi sukeltamaan.
Kotiin oli tarkoitus palata toukokuun alussa. Toisin kävi. Sepon ja Riston matka venyi syksyyn, eikä sukeltamisesta tullut mitään.
Abu Sayyaf -sissit kaappasivat Sepon ja Riston kesken iltaoluiden. Parikymmenpäinen, länsimaalaisista turisteista ja muutamista maleisialaisista ja filippiiniläisistä koostunut panttivankiryhmä kuljetettiin Filippiineille kuluneelle Jolon saarelle.
Varvassandaleilla viidakossa
Pelottavan, hikisen ja janoisen venematkan päätteeksi joukko joutui kävelemään paljain jaloin läpi viidakon. Matkalla Seppo loukkasi jalkansa kiveen. Syvä haava lääkittiin paikallisilla yrteillä ja sidottiin räteillä, jalkojen suojaksi annettiin varvassandaalit.
Haava tulehtui ja märki, jalka mustui ja liikkuminen onnistui vain ryömimällä. Vasta kun likaiset siteet poistettiin ja haava desinfioitiin alkoholilla, se alkoi parantua. Haavainen ja kipeä jalka ei kuitenkaan ole unohtunut Sepon mielestä.
Jololla Seppo teki yli 300 piirustusta. Se oli hänen tapansa selviytyä. Hän piirsi jalkoja, haavaisia jalkoja ja terveitä jalkoja, mutta myös panttivankitovereita, maisemia, sissejäkin. Piirustuksia on kuvituksena myös Risto Vahasen ja Sepon kirjoittamassa kirjassa Jolo – ”No panic, just relax”. Kirjan nimi tulee lauseesta, jota sissit vangeilleen hokivat sitä ahkerammin, mitä tukalammalta tilanne vaikutti.
Piirroksia bambunlehdille
– Piirsin bambun- ja banaanilehdille, ja kaikelle mahdolliselle mille vain piirtää saattoi. Vasta kesäkuussa saimme paperia ja tusseja. Tein myös koruja ja pidin päiväkirjaa. Yksi ajanvietteeni oli tuttavien puhelinnumeroiden kirjoittaminen ylös. Pelkäsin, että unohdan.
– Meillähän ei ollut aavistustakaan siitä, milloin pääsisimme vapauteen – vai pääsisimmekö koskaan. Pään pitäminen kunnossa omaa elämää miettimällä oli tärkeää. Oli outoa istua siellä viidakossa ja ajatella, että tälläkin hetkellä Suomessa joku vaan lukee Hesaria ja kantaa vastuun itsestään. Meidän sielumme ja ruumiimme olivat muiden käsissä, Seppo muistelee vakavana.
Kuuluuko ammuntaa?
Huumorikin kukki toisinaan. Esimerkiksi aluetta, jonka reunoilla leirin asukit kävivät tarpeillaan, Seppo ja Risto kutsuivat paska-ahoksi. Paikka oli heille tärkeä, sillä sinne he saattoivat vetäytyä omaan rauhaansa istuskelemaan, mietiskelemään, kirjoittamaan tai piirtämään.
Seppoa häiritsi erityisen paljon se, että sissit istuskelivat kaiket päivät heidän bambumajojensa ulkopuolella vankiensa tekemisiä aikansa kuluksi seuraamassa.
Vankien olo leirillä oli monella tavalla hankalaa ja pelosta huolimatta myös tylsää. Yöt olivat kylmiä, eikä heillä aluksi ollut edes patjoja tai huopia. Lattialla vilisti valtavia hämähäkkejä, skorpioneja sekä paksuja ja jopa 30 senttiä pitkiä tuhatjalkaisia.
Ei-toivottua elämää oli myös vankien sisällä; kaikki panttivangit kärsivät madoista. Matolääkkeitä he sentään saivat tarvittaessa.
– Pahinta oli ammuskelu. Jololla totuin aseiden ääniin ja Suomessa tuntui aluksi miltei oudolta, kun ei kuulunutkaan ammuntaa. Säikähtelin pamauksia ja koin pelkotiloja aika pitkään.
Käpyjen keruusta taiteeseen
Köyhän nurmolaisperheen vesa päätti jo pikkupoikana, että vaurastuminen on mahdollista. Seppo keräsi käpyjä, pajunoksia ja puolukoita ja talletti niiden myynnillä ansaitsemansa rahat visusti paikalliseen osuuspankkiin.
Vähän vanhempana hän päätti, että tullakseen joksikin on lähdettävä Nurmosta; ensin Wieniin, sitten Helsinkiin, opiskelijaksi Taideteollisen korkeakoulun yleiselle linjalle. Elettiin 1970-luvun loppua. Seppo kävi ahkerasti taidenäyttelyissä, ja keksi käynneillään säästöilleen hyvän kohteen.
Nykyisin taiteenkeräilijä Seppo Fräntin kokoelmaan kuuluu teoksia noin sadalta taiteilijalta.
Tarkka taidevainu
Fräntin kokoelma on suuri ja niin merkittävä nykytaiteen kokoelma, että siihen on täytynyt upota paljon rahaa. Monia viimekeväisessä kokoelmanäyttelyssä Helsingin Lapinlahdessa käyneitä tuntuikin kovasti kiinnostavan Sepon taidekokoelmaansa sijoittamien rahojen alkuperä.
– Olen aina katsonut tarkasti mihin rahani laitan, mutta toisaalta olen myös uskaltanut tehdä rahoilla asioita. Olen sijoittanut ja onnistunut haistamaan sijoituskohteet hyvin. Ei siinä mitään kovin ihmeellistä ole, miltei jokainen voisi pystyä samaan, Seppo toteaa.
Hän ostaa taidetta pääsääntöisesti näyttelyistä, varsinkin Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyistä. Varsinkin sieltä, sillä hän toimii myös Kuvataideakatemian ystävät ry:n puheenjohtajana.
Ei rahasta vaan rakkaudesta
Hankintoja Seppo ei kuitenkaan tee raha edellä, vaan rakkaudesta, pelkällä intuitiolla; sekä teoksen että taiteilijan täytyy puhutella. Molempien.
– Sen vain tietää. Se on minulla sisäsyntyistä. Näen heti ensi silmäyksellä, tuleeko maalaus minulle vai ei.
Huonoja hankintoja hän ei sano tehneensä, vaikka ihan kaikki maalaukset eivät olekaan tulleet läheisiksi.
– Nykytaiteen keräämisen on perustuttava taiteen ja taiteilijoiden tuntemiseen, muuten tulee virhearvioita. Ihan samalla tavalla ihmisen on tunnettava historiansa, jolle voi sitten oman elämänsä rakentaa, sanoo Seppo vakavana.
Seppo tuntee oikeastaan kaikki maalaustensa tekijät. Suurta osaa heistä hän kutsuu myös ystävikseen. Tosinaan Seppo tukee taiteilijoita muullakin tavalla kuin taidetta ostamalla, joskus vaikka majoittamalla heitä kotonaan.
Koti taidetta täynnä
Seppo kertoo, että hänen makunsa on muuttunut paljon niiden noin 40 vuoden aikana jolloin hän on taidetta kerännyt. Ja muuttuu edelleen. Nyt hänen taidekokoelmassaan on noin 500 teosta, lähinnä nuorilta suomalaisilta nykytaiteilijoilta.
Noin 500, sillä hän ei itsekään ole varma tarkasta lukumäärästä. Vuodessa kokoelma saattaa karttua esimerkiksi sadalla uudella taideteoksella – tai sitten kuluu kuukausia ilman ainuttakaan hankintaa.
Seppo uskoo, että olisi taiteenkerääjä ilman Joloakin – joskaan ei ehkä samassa mittakaavassa. Töistä pois jääminen mahdollisti täydellisen keskittymisen taiteeseen.
Sepon koti on niin täynnä taidetta, että siellä ei mahdu kunnolla kulkemaan. Hän todellakin elää teostensa keskellä, niiden kanssa, tuntee ne läpikotaisin. Eikä halua viedä kokoelmaansa varastoon, sillä ”ne ovat mun lapsia”.
Seppo Fräntin laaja haastattelu on julkaistu Oma Aika 9/2016:ssa.
